Pohdintoja elämästä

Kerron hieman omasta taustastani ja siitä mitä päässä pyörii tällä hetkellä. Pitkä tie meni siihen, että löysin oman juttuni.

Lapsuus, nuoruus, urheilu

Olin koulussa aina sieltä pienimmästä päästä, lyhyt ja kevytrakenteinen, heikko. Vasta lukioaikoina sain lisää pituutta ja kasvoin huimaan, hieman reilun 180 cm mittaani. Olin silti hyvin kevytrakenteinen, siinä 70 kilon tuntumassa. Minusta tuli pitkäraajainen ja lyhytselkäinen rimpula.

Pidin kuitenkin aina urheilusta, joskin en ollut mikään kovin taitava tai hyvä missään lajissa. Joukkuelajeissa olin viimeisten valittujen joukossa. Yksilölajeissa minulla ei ollut riittävän hyvä fysiikka. Harrastin kuitenkin jalkapalloa yhtenä tai kahtena kesänä ja usean vuoden ajan judoa ala-asteelta yläasteen kahdeksannelle asti, muistaakseni. Talvisin tuli vietettyä aikaa jäällä paljon, mutta pienikokoisena minulla ei ollut asiaa isojen poikien peleihin. Nopeutta löytyi kohtalaisesti, muttei koskaan niin paljoa, että olisin missään kilpailuissa pärjännyt. Hiihtämisestä pidin, mutta lähinnä kulkuvälineen ja ajankulun muodossa, ei minulla riittänyt tekniikka kilpailuihin, en osannut riittävän hyvin luistella. Koulussa vihasin hiihtämistä.

Toisinaan jouduin koulussa jonkun itseäni isomman kanssa tilanteeseen, että oli pakko pitää puoliaan. Isän neuvo meni jokseenkin näin: "Älä anna kenenkään kyykyttää". Enkä antanut, sen verran löytyi kovapäisyyttä, tasapainoa ja oveluutta, että en ollut se helppo kohde. Kiusattua minusta ei saanut, enkä kyllä ollut kiusaajakaan. Itseni kokoisten kanssa tuli painittua useamminkin, hyvässä hengessä useinmiten.

Kestävyyttä huomasin löytyvän joskus yläasteiässä ja innostuin jopa asiaan hieman panostamaan. Juoksemisesta tulikin pääharrastukseni usean vuoden ajaksi, Lisäksi kotona tehtävät lihaskuntoharjoitteet olivat mukana. Jossakin vaiheessa innostuin parin serkkuni kanssa käymään salillakin pari kertaa viikossa. Kehitys ei kuitenkaan ollut mikään huimaava. Olisi pitänyt syödä hieman eri tavalla, jotta kehitystä olisi tullut. Sen verran tiedän nykyisellä kokemuksella.

Lukiosta jäi eräs laji mieleen, jossa pärjäsin, nimittäin korkeushyppy. Ensimmäisenä lukiovuonna ainoa joka minut päihitti, oli eräs australialainen vaihto-oppilas.

Lukion jälkeen sitten suuntasin opiskelemaan ja opiskelujen ohella tuli sitten aloitettua ju-jutsu. Olen aina pitänyt erilaisista itsepuolustus/kamppailulajeista ja ju-jutsu oli judon jälkeen erittäin hyvä laji, paljon tuttua heittojen ja sidontojen muodossa, mutta myös lisäksi lyönnit ja potkut. Liikkuvuuteni vaan ei ollut mikään hyvä, etenkin kun kavereina oli sellaisia, joilla oli telinevoimistelutausta, niin liikkuvuus, fysiikka ja kehonhallinta olivat aivan eri tasolla.

Ju-jutsun lisäksi myös salibandy tuli kuvaan entistä vahvemmin. Olimme käyneet kaveriporukalla erilaisissa turnauksissa, mutta halusimme hieman enemmän pelejä, niinpä laitoimme pystyyn oman joukkueen ja ilmoittauduimme mukaan V-divariin. Siitä lähtien salibandy on ollut iso osa minua. Joskus olen pitänyt lajista enemmän ja joskus vähemmän. Salibandyssä nopeuteni on aina ollut hyvä, enkä vieläkään ole sieltä kentän hitaimmasta päästä.

Sitten vasta reilun kolmen kympin iässä löysin jäälajit uudelleen, innostuin käymään kaukalopallossa ja samalla päätin aloittaa jääkiekon. Näistä sain taas aivan mielettömästi lisää virtaa itselleni.

Salibandyssä ja jääkiekossa tuleet erilaiset vammat pakottivat minut sitten fysioterapiaan ja sieltä sain kipinän lähteä parantamaan lihaskuntoa, jotta kestäisin paremmin lajien nivelille aiheuttamaa rasitusta.

Lihaskunnon parantamisesta voimanostajaksi

Reilun kahden ja puolen vuoden matkalle mahtuu paljon asioita. Pari selvää alamäkeä, joista ensimmäinen oli välilevytyrä ja toinen oli uupuminen viime keväänä.

Ilman noita paria alamäkeä tämä on ollut kyllä hieno matka. Olen muuttunut siitä heikosta ja pienestä vahvaksi ja vankkarakenteiseksi voimamieheksi. On hienoa huomata, että esimerkiksi jäällä voi painoa maalin edessä huoletta tai taistella kiekosta laidassa ilman että tarvitsee tuntea itseään heikoksi.

Itseasiassa olen päättänyt, että jos pysyn kunnossa ja saan kokonaistuloksen klassisessa voimanostossa 600 kg:n rajapyykkiin, niin lähden parin vuoden päästä mukaan 40 vuotiaiden sarjaan koittamaan miten kisassa voisi menestyä. Mikäli treenit menevät hyvin, niin saattaisin lähteä jo aiemmin koittamaan yleiseen sarjaan hieman harjoittelemaan.

Asetin itselleni tavoitteeksi maastavedossa 300 kg ja tällä hetkellä olen saavuttanut jo 247.5 kg rajan, eikä ollut kyseessä maksimiyritys, joten 250 kg on jo käytännösä ylitetty. Uskoisin, että 300 kg saadaan viimeistään kesän loppuun mennessä rikki ja se on yleisessäkin sarjassa ihan kohtuullisen kova tulos.

Minun heikkouteni on ollut kyykky ja erityisesti penkkipunnerrus. Kyykyssä rajana olen pitänyt 200 kg ja 170 kg on jo saavutettu, siinäkin sama homma, että periaatteessa se oli 95 % maksimista. Kesään mennessä tuo 200 kg pitäisi saavuttaa. Tällä tosin ei vielä kärkisijoja hätyytellä vaan olisi saatava vielä painoja 100 kg lisää.

Penkissa sitten olkapään vuoksi on ollut paljon ongelmia, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että pahimmat ongelmat on selätetty ja seuraavaksi tavoitellaan 150 kg rajaa. 95 % maksimista on tällä hetkellä 117.5 kg. Jotenkin voisin odottaa tuon 150 kg:n rajan tulevan joskus loppusyksyllä. Isojen miesten seassa 150 kg on kuitenkin vielä kaukana kärjestä, 180 kg alkaa olla jo hyvä taso.

Minusta tuli siis se mitä kaikista vähiten osasin odottaa lapsuuden ajatusten pohjalta. En oikein koskaan uskonut, että minulla olisi oikeita geenejä tulla vahvaksi ja saada lihasmassaa. Siksi jokainen askel eteenpäin tuottaa suunnatonta mielihyvää. Se pieni heiveröinen poika asuu edelleen sisällä ja ajaa minua eteenpäin.

Kunpa vain olisin löytänyt voimailun aikaisemmin, olisi ollut kiva nähdä, mihin asti rahkeita olisi ollut. Toisaalta, eipä minulla ole mitään valittamista tähän astisesta elämästäkään.

Näillä ajatuksilla...